Pitääkö salattavien tietojen olla salaisuuksia?
Jos sanomalehtiin sovellettaisiin poliisin julkisuuslinjauksia, ne näyttäisivät kovin erilaiselta.
Esimerkiksi Helsingin Sanomissa sunnuntaina 29. kesäkuuta 2022 julkaistu alkaisi näin:
”Alkukesästä 2020 keskusrikospoliisin tutkijat soittivat yhdeksälle naiselle. Heille esitettiin sama kysymys.
Poliisille on toimitettu tietoa, jonka mukaan joku Kokoomuksen kansanedustajana toimiva henkilö olisi käyttäytynyt jollain tavalla epäsopivasti nuoria tyttöjä ja naisia kohtaan. Tiedätkö jotain tällaisesta asiasta, ja tiedätkö, kenestä on kyse?”
Lihavoitua kohtaa ei jutussa näkyisi. Epäselväksi tosin jää, kenen yksityiselämää tällä poistolla suojattaisiin. Kenenkään nimeä ei mainita, ja ”epäsopivan” käytöksenkin käsite on vielä hämärä.
Hämäräksi se jäisikin. Silmämääräisesti arvioituna yli puolet jutusta tarvitsisi poliisin mielestä mustaa tussia.
Hesarin juttu koski silloista kansanedustajaa ja nykyistä ministeriä Wille Rydmania (ent. kok,. nyk. ps.). Rydman vei jutun poliisitutkintaan, ja nyt syyttäjä on päättänyt, ettei HS-toimittajia vastaan nosteta syytettä.
Esitutkintapöytäkirja tuli siis julkiseksi. Sieltä löytyi myös Hesarin juttu parodiahorisontin ylittävällä tavalla sensuroituna.
Kun lueskelin jutun lisätutkintapöytäkirjaa, ehdin jo ilahtua. Osa tekstistä oli punaisissa laatikoissa mutta silti näkyvissä. Kuvittelin, että nämä kohdat poliisi oli alun perin ajatellut salata mutta tullut järkiinsä.
Tiedot olivatkin varsin tavanomaisia ja olennaisesti asiaan liittyviä. Vasta sivulla 22 aloin rykiä. Siellä – ja vasta siellä – tuli vastaan ensimmäinen kohta, joka jopa minun kaltaiseni julkisuusintoilijan mielestä olisi pitänyt salata. Tiedot olivat hyvin arkaluonteisia eivätkä asian kannalta edes etäisesti tärkeitä.
Virhe oli siinä mielessä kiinnostava, että kerrankin näki, miten joutavien tietojen salaamiseen viranomaiset käyttävät aikaansa.
Mustaamisessa tapahtuneen virheen takia tiedot olivat jääneet näkyviin.
Virhe oli siinä mielessä kiinnostava, että kerrankin näki, miten joutavien tietojen salaamiseen viranomaiset käyttävät aikaansa.
Oliko esimerkiksi Hesarin artikkelin salaamiselle laillista syytä? Vaikka julkisuuslaissa kaikki yksityiselämään liittyvät tiedot määrätään ehdottomasti salassa pidettäviksi, lain 17 §:n mukaan viranomainen on velvollinen huolehtimaan siitä, ettei tietojen saamista rajoiteta ”enempää kuin suojattavan edun vuoksi on tarpeellista”. Eduskunnan perustuslakivaliokunta on toistuvasti korostanut, että kaiken salassapidon on oltava välttämätöntä. Ei siis pelkästään tarpeellista, vaan välttämätöntä.
Oliko siis välttämätöntä sensuroida laajalevikkisen lehden artikkeli, joka jo oli kaiken kansan tiedossa? Pitäisikö salattavien tietojen olla edes jonkinasteisia salaisuuksia?
Eduskunnan perustuslakivaliokunta on toistuvasti korostanut, että kaiken salassapidon on oltava välttämätöntä.
Vastaan tuli hiljattain toinen esimerkki, jossa sain (ilman pitkäkestoisia valituksia) tietää, kuinka herkkä viranomaisten mustaussormi on. Sain nimittäin saman asiakirjan kahdelta eri viranomaiselta.
Maahanmuuttovirasto (Migri) oli irtisanonut terveydenhoitajan usean potilaan valitusten takia. Hoitaja kiisti epäillyt seksisuhteet potilaiden kanssa, mutta Helsingin hallinto-oikeus piti potkut voimassa. Sain hallinto-oikeuden päätöksen sekä oikeudesta että Migristä.
Hallinto-oikeuden antama versio oli runsaasti salattu ja vaikeasti hahmotettava. Siinä oli muun muassa tällainen lause:
”Esihenkilön mukaan valittajalle on toukokuussa 2022 annettu työnjohdollinen suullinen huomautus epäasiallisesta käytöksestä potilastilanteessa, jossa valittaja on muun muassa hoitoon liittymättömänä tietona sopimattomasti tiedustellut potilaansa seksikumppanien määrää.”
Lihavoitu kohta oli poistettu.
Miksi?
Hoitaja ei tilanteessa hoitanut yksityisasioitaan vaan virkaansa. Hoitajan uteluista loukkaantuneen potilaan nimeä ei mainittu eikä hänen vastaustaan kerrottu.
Kenen yksityiselämää salauksella siis suojattiin?
Kirjoittaja on oikeustoimittaja, Helsingin Sanomat, susanna.reinboth@hs.fi
