Matkustimme eläintieteilijä Ernst Palménin kanssa kolmisenkymmentä vuotta sitten säännöllisesti kokouksiin Tampereelle. Hän kertoi koko ammattinsa olleen turhaa: me ja kasvitieteilijät vain luokittelimme, vaikka samassa yliopistossa oli tiedekunta, joka tutki eläimiä ja kasveja kokonaisvaltaisesti. Vasta silloin muun muassa selvitettiin kastemadon elintavat, ”vaikka ilman kastematoa Suomi ei olisi asuttu, vaan tundraa.”
Samanlaista oli tieteen harjoittaminen muillakin aloilla. Luin uudelleen akateemikko Martti Haavion tutkimuksia. Hänen kansanrunotutkimuksensa ovat kuin postimerkkeilijän värivirheluetteloita. Hän ei kysynyt mikä merkitys, mitä tarkoitusta runot palvelivat, vaikka Bronislaw Malinowski oli julkaissut asiasta tutkimuksia jo ennen sotia.
Sama postimerkkeilyasenne vaivaa nykyään juridiikkaakin. Teokset paisuvat paisumistaan ja niissä on enenevästi kasuistiikan kaltaisia asiasta toiseen eteneviä luetteloita. Kaksi reseptiä:
Ensimmäinen tulee nuoremmalta tyttäreltämme Lotalta. Hän kysyi etenkin 5–7 vuotiaana usein: ”Miks varten?” Se kysymys, mitä tarkoitusta juridiikan instituutti palvelee, tutkijan on aina ensin tehtävä.
Ja toinen oikeusneuvos Martti Rautialalta. ”Ei yritetä miettiä harvinaisia tapauksia, ne eivät kuulu kirjaan. Mietitään sitten jos tapaus tulee eteen.”
