Professori Jukka Kekkonen:Missä ovat Suomen intellektuellit

Jukka Tapani Kekkonen, 54, on murheissaan Suomen henkisestä tilasta. Syvällinen yhteiskuntapoliittinen ja -kriittinen keskustelu on likipitäen sammuksissa. Suomi sairastaa intellektuellikatoa.

Kekkonen on yksi harvoista tämän päivän mohikaaneista. Professori Heikki Ylikangasta esikuvanaan pitävä Kekkonen hakkaa päätään seinään älymystön parhaita perinteitä noudattaen.

Mies uskaltaa ottaa kantaa yhteiskunnan menoon myös yliopistokarsinoiden ulkopuolella. Ja takkiin tulee tasaiseen tahtiin. Mutta ei se mitään. Se kuuluu asiaan.

Kekkonen työskentelee tätä nykyä oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professorina Helsingin yliopistossa. Hän on myös oikeustieteellisen tiedekunnan dekaani.

Historiantutkijoilla ei ole tapana jäsentää yhteiskunnan ilmiöitä hyvä–paha-akselilla.

– Oikeushistorioitsija on analyytikko – pikemminkin lääkäri kuin tuomari, professori muistuttaa heti kättelyssä.

Tällä kertaa hän kuitenkin pyynnöstä suostuu poikkeamaan pääsäännöstä.

– Suostumalla tähän paljastan omat arvolähtökohtani. Olen demokraattisen oikeus- ja hyvinvointivaltion vankkumaton kannattaja ja kannan huolta sen tulevaisuudesta.

Pykälöikäämme.

1 luku. Juristiksi ajautumisesta

1 §. Nuoruuden unelma. Olen lähtöisin ylemmän keskiluokan insinööriperheestä ja ”eliittikoulu” SYKin kasvatti. Oli selvää, että yliopistoon mennään. Kyse oli vain siitä, että mihin tiedekuntaan.
Varauduin aluksi lääkärin uraan. Projekti kaatui kuitenkin pian siihen, että tajusin inhoavani jopa veren katsomista.
Myös oikeustieteellisessä oli valtavasti vetovoimaa. Juristille ovat monet ovet auki.
Oikeustieteellinen oli minulle sopivampi vaihtoehto.
2 §. Yliopistouran lumo. Kun tulin yliopistolle, akateeminen maailma hurmasi minut kertaiskulla. Luonteessani on ripaus romantikkoa.
Ajattelin, että olisi hienoa päästä edes assistentiksi. Professorit olivat suorastaan jumalia.
Perinteinen pykälätason juridiikka ei minua sellaisenaan kovin paljoa innostanut.
Eniten minua kiinnostivat oikeuden rajapinnat ja puolioikeudelliset aineet. Halusin tutkia oikeutta yhteiskunnallisissa ilmiöissä. Kun sitten heti valmistumiseni jälkeen tutustuin Heikki Ylikankaaseen, se oli viimeinen niitti.
Jatkuva kysyminen ja kyseenalaistaminen on minulle aina ollut hyvin tärkeätä.

2 luku. Ruotsinvallan aika

1 §. Uljasta. Parasta Ruotsivallan ajassa oli tietty lakisidonnaisuus ja kansanomaisuus. Tänne ei ikinä syntynyt feodalismia samalla tavoin kuin Keski- ja Itä-Eurooppaan. Olimme eurooppalaisen kehityksen rajuimmista valtavirroista sivussa.
Vuoden 1734 laki on kertakaikkisen kiehtova dokumentti. Sen kieli ja kirjoitusasu ovat lähes ajattomia.
Kustaa III:n valtakaudella (1771–1792) otettiin jo askeleita oikeusvaltiolliseen suuntaan. Sääty-yhteiskuntaa alettiin ainakin aavistuksen verran purkaa, talonpojille annettiin omistukseen liittyviä oikeuksia ja porvaristolle kaupankäyntiin liittyviä vapauksia.
2 §. Häpeällistä. Absolutismin eli yksinvallan aika 1500- ja 1600-luvuilla.
Kaikenlainen yhteiskunnallinen kontrolli oli tiukimmillaan. Kuoleman- ja ruumiinrangaistukset olivat nykysilmin järkyttävän yleisiä.
Rahvas oli absolutismin aikakautena pelkkää työvoimaa ja tykinruokaa.

3 luku. Autonomian aika

1 §. Uljasta. Autonomian aikana alkoi kansallisen tietoisuuden nousu. Syntyi kansallisliikkeitä.
Aleksanteri II:n valtakausi (1855–1881) oli lainsäädännön kulta-aikaa. Suomalaista lainsäädäntöä modernisoitiin. Yrittämisen vapaus, yhtiölainsäädäntö, pankkilainsäädäntö. Rikoslakiakin lievennettiin olennaisesti.
Autonomian loppupuolella otettiin merkittäviä askeleita kohti demokratiaa – sortokaudesta huolimatta. Kansalaisvapauksia lisättiin. Kansalaisten tietotaso kasvoi ja mobilisoituminen lisääntyi.
Äänioikeusuudistus vuonna 1906 oli suorastaan dramaattinen kehitysaskel. Suomi siirtyi kertarysäyksellä Euroopan vanhakantaisimmasta edustuslaitoksesta moderneimpaan. Tosin täysivaltainen demokratia oli mahdotonta tsaariyhteiskunnassa.
Autonomian aika oli myös hyvin pitkä rauhan kausi.
2 §. Häpeällistä. Köyhyysongelma oli hurja. Karmaisevat nälkävuodet koettelivat Suomea 1860-luvulla. Oikeuden keinoilla siinä ei tosin ollut paljoa tehtävissä.
Sortokauden oikeustaisteluvuosina kansa joutui kärsimään paljon, myös ylemmät kansankerrokset. Moni menetti virkansa ja joutui vankilaan vakaumuksensa takia.
Poliittista väkivaltaakin esiintyi.

4 luku. Itsenäisyyden aika ennen EU:ta

1 §. Uljasta. Parasta oli se, että oikeusvaltio toteutettiin säädöstasolla heti itsenäistymisen ja sisällissodan jälkeen. Vuoden 1919 hallitusmuoto poiki paljon hyvää.
Raskaiden sotavuosien jälkeen demokratia laajeni. Myös äärivasemmisto sai osallistua politiikkaan.
Positiivisimpana itsenäisyyden ajan jaksona pidän aikaa 1950-luvun lopulta 1980-luvun alkuun. Silloin Suomesta rakennettiin hyvinvointivaltio. Kaikki kansalaiset saivat turvaverkon. Koulutus ja terveydenhuolto taattiin kaikille riippumatta asuinpaikasta ja sosiaalisesta taustasta.
2 §. Häpeällistä. Poliittisen vastakkainasettelun ja sisällissodan perinnön vuoksi todellinen demokratia ei päässyt kukkimaan itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä.
Vasta 1930-luvun lopulla punamultayhteistyön alkaessa suunta alkaa aidosti kääntyä. Poliittiset oikeudenkäynnitkin alkavat vihdoin hiipua.
Presidentti Urho Kekkosta on syystäkin arvosteltu ainakin ajoittaisesta itsevaltiudesta. Ylipolitisoitumisestakin on puhuttu, mutta tosiasia on, että hänen kaudellaan Suomesta tuli aito demokraattinen oikeus- ja hyvinvointivaltio.
Viime vuosikymmeninä sosiaaliset erot ovat taas kasvaneet. Jos nykytrendit jatkuvat, olemme kenties palaamassa takaisin kohti luokka- ja sääty-yhteiskuntaa.
Kaikkein pahinta on se, jos keskiluokka joutuu kriisiin. Keskiluokka on vakaan, stabiilin, ennustettavan ja demokraattisen hyvinvointivaltion ydin. Tästä vakuuttuu, kun katsoo vaikkapa Venäjälle tai latinalaiseen Amerikkaan.

5 luku. EU-Suomi

1 §. Hienoa. Itse kannatin EU:hun menoa. Sitomalla kansakunnat taloudellisesti yhteen vältetään suurien konfliktien mahdollisuus. Demokraattiset maat eivät sodi keskenään.
Ammatillisen itsekkäästi ajatellen Suomen EY- ja EU-kausi on antoisa ja kiintoisa. Oikeudellinen elämä on mullistunut. Elämme oikeushistoriallisesti mielenkiintoisen prosessin keskellä.
2 §. Mätää. Olen kantanut syvää huolta epätasa-arvosta, eriarvoisuudesta ja syrjäytymisestä. Maaseutu on kokenut kovia, kansa polarisoituu taloudellisesti ja sosiaalisesti.
Luulen kuitenkin, että EU-kaudella eteemme tulleet ikävät asiat olisivat toteutuneet, vaikka olisimme jääneet EU:n ulkopuolelle.
Kansallinen parlamenttimme on menettänyt paljon valtaansa Brysseliin ja Strassbourgiin. Päätöksenteon tulisi olla mahdollisimman lähellä niitä koskevia ihmisiä. Jostakin syystä taannoiset ylväät puheet subsidiariteettiperiaatteesta ovat vaienneet.

6 luku. Roomalaisesta oikeudesta

1 §. Paras anti. Korostan aina luennoillani, että länsimaiseen sivistysperintöön kuuluu kolme perustavanlaatuista asiaa: antiikin Kreikan rationaalinen ajattelu, roomalainen oikeus sekä Jerusalemista levinnyt uskonkäsitys ja humanismi.
Euroopan integraation myötä roomalaisen oikeuden merkitys on taas korostunut. Se on meille kaikille aidosti yhteistä oikeusperimää.
Roomalainen oikeus on nerokasta juridiikkaa. Keskeiset roomalaisen oikeuden periaatteet – esimerkiksi sopimuksen sitovuuden periaate – ovat yhä osa yhteiskuntamme perustaa.
2 §. Taakka. Roomalainen oikeus on historian saatossa tarjonnut jokaiselle jotakin. Sitä on pidetty hyvin elitistisenä, ja sillä on pönkitetty myös harvainvaltaa.
Luonnonoikeuden tehtäväksi tuli perustella, miksi yksinvalta tuli murentaa. Tämän prosessin kulminaatiopiste on Ranskan suuressa vallankumouksessa.
Roomalainen yhteiskunta oli orjanomistusyhteiskunta. Sitä on kuitenkin tutkittava ja tulkittava silloisen – nykyihmiselle monessa mielessä vieraan – ajattelutavan kautta.
Ranskalainen kirjailija Jean Jaurès Zola sanoi 1900-luvun alussa, että menneisyydestä on otettava tuli eikä tuhka.

7 luku. Intellektuelleista

1 §. Määritelmä. Intellektuelli on henkilö, jolla on laaja tietämys ja ymmärrys yhteiskunnan ja kulttuurin ilmiöistä. Hän analysoi aikansa yhteiskuntaa.
Intellektuellin täytyy olla myös valmis kritisoimaan kulloisiakin valtastruktuureja. Hän ei pelkästään myötäile ajattelun valtavirtoja.
Ei intellektuellin välttämättä tarvitse olla akateemisesti koulutettu. Kyse on ajattelu- ja elämäntavasta, itsensä likoon laittamisesta, kriittisestä distanssista vallanpitäjiin.
2 §. Suomen jama. Erno Paasilinnan kuoleman jälkeen aitoja intellektuelleja on täytynyt Suomesta oikein etsimällä etsiä. Eivät he tyystin sukupuuttoon ole kuolleet, mutta hiljaista sillä rintamalla tällä haavaa on.
Ne harvat intellektuellit, jotka ensimmäisenä tulevat mieleeni ovat eläkeläisiä tai kirkon piirissä. Jokunen saattaa löytyä Helsingin yliopiston palkkalistoiltakin.
Tässä maassa on paljon älykkyyttä, osaamista ja viisautta. Mutta intellektuelli osallistuu myös julkiseen keskusteluun ja on tarvittaessa kriittinen olemassa olevaa valtaa kohtaan.
Voi olla, että intellektuellikato johtuu ainakin osin median aiheuttamista paineista. Julkisuuteen astuvat toisinajattelijat nuijitaan yhden totuuden maassa helposti maan rakoon. Jos saa leiman otsaansa, ura ei enää urkene.

8 luku. Omasta urasta

1 §. Punainen lanka. Olen aina saanut tehdä sellaisia asioita, joista olen kiinnostunut.
Olen utelias uuden edessä. On hienoa, kun saa olla mukana uuden tiedon tuottamisessa.
Joka ainoa vuosi eteeni tulee lahjakkaiden ylioppilaiden joukko. Se pitää minut henkisesti virkeänä.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän iloitsen siitä, että kohtaan itseäni älykkäämpiä ihmisiä.
2 §. Makein voitto. Tunnen olevani etuoikeutettu. Olen saanut osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Haluan ottaa kantaa asioihin. Kirjoittelin lehtien yleisönosastoon jo lukiovuosina.
3 §. Katkerin tappio. Perusteeton, leimaava ja henkilöön käyvä arvostelu kirpaisee tietysti aina. Mutta siihenkin tottuu.

9 luku. Ihmisestä ja ihmisenä olemisesta

1 §. Ihmiskäsitykseni. Ihmisessä asuu mahdollisuuksia sekä hyvään että pahaan.
Jokainen meistä on ristiriitaisuuksia täynnä.
2 §. Moraalista. Moraali on itseisarvoista.
On toimittava omatuntonsa mukaisesti. Pahassakin paikassa pitää yrittää.
Yksikään moraalinen teko ei jää jälkiä jättämättä.