Nimetöntä puhetta

Nimeä ei julkaista perheen yksityisyyden suojaamiseksi, mutta se on toimituksen tiedossa.”

Tällaisia lauseita esiintyy uutisissa jatkuvasti, jopa useita kertoja päivässä. Kun tavallisia ihmisiä haastatellaan mediassa, ihmiset esiintyvät yhä useammin joko pelkällä etunimellä tai kokonaan keksityllä nimellä.

Nimettömyydellä suojataan haastateltavaa milloin miltäkin. Loppuosa virkkeestä viestittää yleisölle, että olkaa huoleti, kyllä me toimittajat sentään tiedämme, kuka haastateltava on, ja olemme nähneet dokumentit.

Joskus anonyymit haastateltavat ovat toimittajille ainoa keino välittää yleisölle yhteiskunnallisesti merkittävää tietoa. Moni merkittävä paljastus olisi jäänyt tekemättä ilman anonyymejä lähteitä. Ne ovat journalismin työkalupakin dynamiittia.

Joskus anonyymit haastateltavat ovat toimittajille ainoa keino välittää yleisölle yhteiskunnallisesti merkittävää tietoa.

Ymmärrän myös anonyymit haastattelut, kun kyse on yksityiselämän ydinalueelle kuuluvasta asiasta tai haastateltavalla on perusteltua syytä epäillä kostoa tai muita erityisen kielteisiä seuraamuksia.

Ongelma on, että yhä useammin ihan tavanomainen kritiikki vaikkapa bussinkuljettajan käytöksestä tai jonotusajasta Kelaan halutaan esittää anonyymisti.

Miksi ihmiset eivät enää uskalla puhua nimellään?

Moni haastateltava sanoo haluavansa esiintyä nimettömänä somemyrskyn pelossa. Pelko on ymmärrettävä, mutta silloinkin kannattaa hetki miettiä, onko se aiheellinen. Valtaosa uutisista soljuu ohitse aiheuttamatta minkäänlaista kohua.

Jotkut haastateltavat ovat pelänneet, että jutun jälkeen kaikki tunnistavat heidät. Minulla on hyviä (tai ikäviä) uutisia. Haastateltavasta ei tule maankuulua julkkista yhden uutisjutun perusteella. Itse olen esiintynyt kohta neljä vuosikymmentä uutisissa tekijänä, mutta edelleen minun on turha liihottaa ympäriinsä ”ettekö te tiedä kuka minä olen” -asenteella. Juuri kukaan ei tiedä, kuka minä olen.

Haastateltavasta ei tule maankuulua julkkista yhden uutisjutun perusteella.

Anonyymien lähteiden käyttö on huolestuttavaa kahdesta syystä.

Ensinnäkin se syö journalismin uskottavuutta. Mistä yleisö lopulta tietää, että toimittajalla todellakin on haastateltava eikä hän vain keksi asioita omasta päästään? Maailmalla on esimerkkejä sepittelevistä toimittajista, jopa laatulehdissä.

Toiseksi anonyymien haastateltavien runsas käyttö ei kerro mitään hyvää yhteiskunnan tilasta. Millainen on yhteiskunta, jossa ihmiset eivät uskalla kritisoida mitään epäkohtia omalla nimellään? Jos tekee tiukkaa antaa omalla nimellään kielteistä palautetta bussinkuljettajalle, riittääkö kantti nostaa esille vakavampia ongelmia?

Anonyymien haastateltavien runsas käyttö ei kerro mitään hyvää yhteiskunnan tilasta.

Pelkäävää kansaa on helppo hallita. Vilkaiskaa vaikka itään.

Me toimittajat voisimme rohkaista haastateltaviamme ja käydä heidän kanssaan läpi pelkoja. Minullakin on kokemusta siitä, että tiedonhankinnan alussa kaikki haluavat puhua vain nimettöminä. Kun projekti on edistynyt ja haastateltavia on paljon, haastateltavat muuttavat mieltään. He ovatkin suostuneet puhumaan nimellään.

Yhdessä me myös määritämme, millainen maa Suomi on. Puhistaanko täällä epäkohdista vain keittiönnurkassa luotettujen ystävien kesken vai puhutaanko niistä avoimesti?

Kyse on ennen kaikkea henkisestä tilasta. Päätös syntyy jokaisen korvien välissä.

Kirjoittaja on oikeustoimittaja, Helsingin Sanomat, susanna.reinboth@hs.fi