Rankaisemisesta
Olin varatuomari Seppo J. Niemisen kanssa 1970-luvulla Hollannissa, ja menimme seuraamaan oikeuden istuntoa. Saimme oikeudenpalvelijan tulkiksi. Syytettynä ollut 17-vuotias nuorukainen oli rikkonut kioskin ikkunan ja anastanut tupakkaa, makeisia ja muuta, mihin käsi ulottui.
Hänet tuomittiin ensikertalaisena viikon ehdottomaan vankeusrangaistukseen, joka pantiin täytäntöön paikallisessa poliisivankilassa.
Käsittelyn päätyttyä menimme puhumaan tuomarin kanssa. Hän kertoi Hollannin rankaisukäytännöstä laaditusta tutkimuksesta. Pyynnöstämme hän lähetti sen postitse, ja toimitin tutkimuksen silloin maan eturivin rikosjuristeihin kuuluneelle K. J. Långille, jonka manalle menosta tulee 20 vuotta. Lång otti yhteyttä ministeriöön.
Rangaistuksen alkuperäinen tarkoitus oli kosto: koska oli rikottu.
Rangaistuksen toinen tarkoitus oli ehkäistä rikollisuutta: jotta ei rikottaisi. Silloin tulee kuvaan psykologia.
Rangaistuksen pelko on klassillinen rikoslain perustelu. Erilaiset ihmiset pelkäävät rangaistusta eri määrin. Samoin vaikuttaa tilanne, kuten kiivastuminen ja humala, eri ihmisiin eri tavoilla. Tähän voi lailla vaikuttaa vähän.
Rikoslain kirjoittajan on oltava työssä rikollisten kanssa kokemusta hankkinut psykologi.
Psykologian näkökulmasta rangaistuksen on synnytettävä tuomitussa häpeä, joka ehkäisee teon uusimista. Siksi on omaisuusrikoksista, ja niissä erikseen anastamisesta ja petoksesta, sekä pahoinpitelystä ja surmaamisesta rangaistava eri tavoilla.
Nuorisorikollista on rangaistava heti tuntuvasti. Hän ymmärtää ehdollisen rangaistuksen vapauttavaksi päätökseksi.
Lång kertoi myöhemmin, että ”ministeriön kirjoituspöytäteoreetikot eivät olleet ymmärtäneet asiaa”.
Rikoslain kirjoittajan on oltava työssä rikollisten kanssa kokemusta hankkinut psykologi. Vain niin voidaan rikollisuutta torjua. Se ei ole lakimiehen tehtävä.
Rikosjuristin työ on pääasiassa todisteiden ja todistajainkertomusten arviointia.
